Kun Betty on ensimmäisellä joululomallaan Edinburghista, hän pääsee mukaan uudenvuodentanssiaisiin. Alkuperäisessä tekstissä tanssiaisia edeltävät hyväntekeväisyysmyyjäiset, joissa Betty saa huomiota.
Koko tämä luku jäi pois julkaistusta versiosta, ja myöskin seuraavan luvun alku muuttui sitä myöten hieman. (Minusta tuntuu, että Betty on siivonnut nuoruutensa tarinaa siltä varalta, että hänellä olisi joskus tyttäriä, jotka ottaisivat mallia äitinsä edesottamuksista...) Tässä siis puolitoista lukua tarinaa ihailijasta, joka on jäänyt kokonaan unohduksiin.
Suuri sali alkoi olla täynnä väkeä. Betty seisoi postikorttipöytänsä takana ja hymyili ohikulkeville. Hän aikoi olla rouva Lindsayn luottamuksen arvoinen.
-Päivää, Betty! Se oli Jamie. -Joko sinulla on ollut asiakkaita?
-Ei vielä, mutta sinähän voitkin ostaa kauniin kortin Floralle. Betty esitteli varastaoaan. -Eikö hän muuten tule?
-Tulee kyllä, jäi vain ostamaan nuttua Meggielle. Paljonko tämä maksaa? Jamie otti kortin, jossa kaksi kyyhkystä istui kuhertelemassa.
-Viisi shillinkiä, aion myydä samanlaisen Alexille ja Unalle.
Jamie maksoi, rupatteli hetken ja katosi sitten ihmisvilinään etsimään Floraa ja Meggietä.
Betty istuutui jakkaralle. Äiti oli myymässä kahvia ja leivonnaisia ja Rose kotona pesemässä tukkaansa — tämä ehtisi kuivattaa sen illaksi. Oli hauskaa katsella tätä hyörinää; Betty oli kyllä varannut Duncanin Kreikkalaisia runoilijoita mukaansa, mutta seurasi mieluummin näytelmää ympärillään.
Duncan taas. Tyttö huokasi. Kaikki välipäivät olivat serkut ja sisarukset kiusoitelleet häntä "alamaalaisella ihailijalla", ikäänkuin Duncan — Jamietakin vanhempi — voisi olla kiinnostunut hänestä muuten kuin kiusoittelumielessä.
-Päivää, neiti.
Betty hypähti pystyyn, mutta oli samassa vaipua uudelleen istumaan. Pöydän toisella puolen seisoi nuori mies, jolla oli syvänruskeat silmät ja tukka. Hän hymyili vähän, ja Betty punastui heleästi änkyttäessään:
-Pä-päivää! Millaista korttia etsitte.
-En ole varma, katselisin vain.
Betty levitteli kortteja. Vihdoin nuori ies valitsi kuvan pienestä pulleasta Cupidosta.
-Anteeksi röyhkeyteni, mutta te ette taida olla Ballachulishista, hän sanoi.
-Ei, olen Glen Longista. Betty laski vaihtorahaa pää kumarassa eikä tiennyt, kuinka herttaisen vaikutuksen teki.
-Niin ajattelinkin, en ole nähnyt teitä aiemmin. Saanko esittäytyä? Nimeni on Donald Menzies. Nuori mies ojensi kätensä, ja Betty tarttui siihen hämillään.
-Bet-Beatrice Stewart, hän mumisi.
-Oletteko tuomari Stewartin tyttäriä?
-Olen.
-Arvasin sen. Tunnen vanhemman sisarenne, ja olette kovasti hänen näköisensä.
Betty hymyili. Se oli sama hymy, jonka Duncan oli halunnut nähdä, ja nyt se valloitti Donald Menziesin.
-Ei kai tanssikorttinne ole täynnä iltaa ajatellen? hän kysyi. -Ajattelin vain, että olisin onnellinen, jos soisitte minulle kunnian tanssia edes yhden tanssin kanssanne.
-Oh, ei se ole täynnä. Betty punastui vähän. -Voitte toki...
Donald Menzies aikoi sanoa vielä jotakin, mutta Alex ja Una työntyivät pöydän ääreen, ja niin hän vain kumarsi, hymyili ja lähti.
-Kuka tämä nyt sitten oli? kysyi Alex hyväntuulisesti. -Sinustahan on tullut oikea hunajapurkki, jonka ympärille kärpäset kokoontuvat!
-Älä ole tahditon, Una nuhteli. Hän olisi mielellään nähnyt Bettyn edes vähän pettyneenä kulkiessaan käsi tämän komean serkun käsivarrella, mutta sen sijaan tämä suorastaan säteili. Olihan Alex tosiaan jo puhunut jotakin jostakusta edinburghilaisesta — täytyisikin ottaa siitä selvää Roselta illalla.
-No, millaisen kortin tahdot? Alex kysyi Unalta. -Valitse vapaasti.
Una valitsi kauan. Vihdoin hän päätyi samanlaiseen korttiin kuin Donald Menzies äsken.
Heidän mentyään Betty istui taas jakkaralleen. Hän otti Kreikkalaisia runoilijoita käteensä, mutta jäi tuijotttamaan prologirunoa hajamielisenä. Jos joku olisi juuri silloin kysynyt, mitä tyttö ajatteli, olisi hän vastannut unelmoiden:
-Mahdanko pitää enemmän ruskeista vai harmaista silmistä?
Asiakkaita kävi pitkin päivää, ja vihdoin kaikki viisi paksua nippua olivat menneet. Rouva Lindsay kiitti Bettyä sydämellisesti: tämän hymy oli kuulemma houkutellut paikalle enemmän nuoria miehiä kuin vuosiin. Betty hymyili valjusti, sillä tahtomattaankin hän muisti Alexin puheet hunajapurkista. Hän meni keittiöön auttamaan äitiä ja rouva MacDonaldia astioiden pesussa, pakkasi sitten Kuusikukkulalta tuodut kupit ja lautaset koriin ja lähti äidin kanssa asemalle odottamaan Glen Longiin menevää iltapäiväjunaa. Oli suloista vaipua junan penkille ja lepuuttaa väsyneitä jalkojaan.
-Äiti, Betty sanoi miettiväisesti, kun juna oli nytkähtänyt liikkeelle.
-Niin, kultaseni? Cathy Stewart katsoi lempeästi tytärtään.
-Enkö — enkö saisi kammata hiuksiani illalla ylös?
-Et, olenhan sanonut, että saat odottaa, kunnes täytät kahdeksantoista.
-Tämän kerran, äiti! Betty mankui. -Vain tänä iltana!
-Miksi juuri nyt? Älä höpsöttele, kultaseni.
Betty huokasi. OIkeastaan hän oli arvannut, että äidin suostuttelu oli toivotonta. Olisi vain ollut niin hauskaa näyttää illalla vähän täysikasvuisemmalta.
Kotona Rose harjasi vyötärön alapuolelle ulottuvaa kiiltävää tukkaansa. Se oli kaunis tukka, mutta Bettyn oli kihara; hän lohduttautui sillä nytkin ja ajatteli, että ehkäpä kiharat pukivat häntä paremmin kuin nuttura.
-Mitä sinä tiedät Donald Menziesistä? Betty kysyi sukeltaessaan alushameisillaan vaatekomeroon etsimään silkkipukuaan.
-Donald Menziesistä? Miten niin?
-Tapasin hänet. Betty kertoi tarinan mahdollisimman välinpitämättömästi.
-Vai niin, hän. Hauska poika, mutta oikea casanova — älä ota vakavasti mitään, mitä hän sinulle sanoo.
Betty oli löytänyt silkkipuvun ja hautasi nyt kasvonsa pesuvatiin salatakseen punastumsiensa. Ei kai Rose huomannut — ei, hän nipisteli juuri kulmakarvojaan. Eikä Donald Menzies voinut olla sellainen — ei toki.
Rob lähti hakemaan Annaa ja Charles Moore tuli noutamaan Rosen omalla reellään. Niinpä tuomarin reessä istuivat vain tuomari, Cathy-rouva ja Betty. John ei olisi tullut mukaan mistään hinnasta, ja Annie ei päässyt, vaikka olisi tahtonutkin.
Ajo Glen Longista Ballachulishiin kesti kauan, ja Betty katseli pakkaskuulasta taivasta ja mietti, mitä kaikkea olisi tapahtunut ennen kuin he ajaisivat takaisin. Toivottavasti Frank ei käyttäytyisi kuin mikäkin typerys, hän voisi pilata koko illan. Rose olisi seitsemännessä taivaassa, ja Rob pitäisi huolen siitä, ettei Anna vilkaisisikaan ketään toista. Tyttö hymyili. Millaisessa roantiikan pyörteessä he elivätkään!
Aluksi tanssiaiset tuntuivat olevan Bettylle unelmien täyttymys. Donald Menzies oli kohtelias ja hurmaava, ja tyttö tunsi itsensä tavattoman täysikasvuiseksi. Mutta kun kokooonnuttiin kuuntelemaan neiti Beatonin laulua ja seuraamaan pikku kuvaelmaa, veti Rob Bettyn syrjemmälle.
-Sinulla ei pitäisi olla mitään tekemistä tuon hyypiön kanssa, hän sähähti Donaldiin viitaten.
-Ja miksi ei, jos saan kysyä? Betty kivahti.
-Katso.
Betty kääntyi katsomaan Donaldia, joka puheli kuiskaavalla äänelä eräälle ballachulishilaiselle tytölle ja sai tämän punastumaan.
-Minä uskon, että tuo salaperäinen Duncankin on sinulle parempaa seuraa, Rob mutisi. -Ole nyt järkevä.
Betty nielaisi, sitten hän kohtasi veljensä siniset silmät, joissa oli rehellistä huolestumista. Ei, Rob ei halunnut olla inhottava; hän tahtoi todella auttaa.
-Hyvä on, tyttö mutisi, ja Rob puristi rohkaisevasti hänen käsivarttaan, ennen kuin meni takaisin Annan luo.
Tämän jälkeen Betty kelpuutti kavaljeereikseen vain serkut ja toiset Glen Longin pojat. Ewan oli hyvällä tuulella ja hauskaa seuraa, ja Frank koetti sovittaa töykeää käytöstään puhelemalla iloisesti kaikesta maan ja taivaan väliltä.
Illallisen jälkeen tanssi jatkui. Bettyn hiukset alkoivat kuitenkin ottaa liian suuria vapauksia, ja niinpä hän pujahti naistenhuoneeseen korjaamaan tukkalaitettaan --- [Luku jatkuu kuten julkaistussa versiossa.]
Koko tämä luku jäi pois julkaistusta versiosta, ja myöskin seuraavan luvun alku muuttui sitä myöten hieman. (Minusta tuntuu, että Betty on siivonnut nuoruutensa tarinaa siltä varalta, että hänellä olisi joskus tyttäriä, jotka ottaisivat mallia äitinsä edesottamuksista...) Tässä siis puolitoista lukua tarinaa ihailijasta, joka on jäänyt kokonaan unohduksiin.
Hunajapurkki
Suuri sali alkoi olla täynnä väkeä. Betty seisoi postikorttipöytänsä takana ja hymyili ohikulkeville. Hän aikoi olla rouva Lindsayn luottamuksen arvoinen.
-Päivää, Betty! Se oli Jamie. -Joko sinulla on ollut asiakkaita?
-Ei vielä, mutta sinähän voitkin ostaa kauniin kortin Floralle. Betty esitteli varastaoaan. -Eikö hän muuten tule?
-Tulee kyllä, jäi vain ostamaan nuttua Meggielle. Paljonko tämä maksaa? Jamie otti kortin, jossa kaksi kyyhkystä istui kuhertelemassa.
-Viisi shillinkiä, aion myydä samanlaisen Alexille ja Unalle.
Jamie maksoi, rupatteli hetken ja katosi sitten ihmisvilinään etsimään Floraa ja Meggietä.
Betty istuutui jakkaralle. Äiti oli myymässä kahvia ja leivonnaisia ja Rose kotona pesemässä tukkaansa — tämä ehtisi kuivattaa sen illaksi. Oli hauskaa katsella tätä hyörinää; Betty oli kyllä varannut Duncanin Kreikkalaisia runoilijoita mukaansa, mutta seurasi mieluummin näytelmää ympärillään.
Duncan taas. Tyttö huokasi. Kaikki välipäivät olivat serkut ja sisarukset kiusoitelleet häntä "alamaalaisella ihailijalla", ikäänkuin Duncan — Jamietakin vanhempi — voisi olla kiinnostunut hänestä muuten kuin kiusoittelumielessä.
-Päivää, neiti.
Betty hypähti pystyyn, mutta oli samassa vaipua uudelleen istumaan. Pöydän toisella puolen seisoi nuori mies, jolla oli syvänruskeat silmät ja tukka. Hän hymyili vähän, ja Betty punastui heleästi änkyttäessään:
-Pä-päivää! Millaista korttia etsitte.
-En ole varma, katselisin vain.
Betty levitteli kortteja. Vihdoin nuori ies valitsi kuvan pienestä pulleasta Cupidosta.
-Anteeksi röyhkeyteni, mutta te ette taida olla Ballachulishista, hän sanoi.
-Ei, olen Glen Longista. Betty laski vaihtorahaa pää kumarassa eikä tiennyt, kuinka herttaisen vaikutuksen teki.
-Niin ajattelinkin, en ole nähnyt teitä aiemmin. Saanko esittäytyä? Nimeni on Donald Menzies. Nuori mies ojensi kätensä, ja Betty tarttui siihen hämillään.
-Bet-Beatrice Stewart, hän mumisi.
-Oletteko tuomari Stewartin tyttäriä?
-Olen.
-Arvasin sen. Tunnen vanhemman sisarenne, ja olette kovasti hänen näköisensä.
Betty hymyili. Se oli sama hymy, jonka Duncan oli halunnut nähdä, ja nyt se valloitti Donald Menziesin.
-Ei kai tanssikorttinne ole täynnä iltaa ajatellen? hän kysyi. -Ajattelin vain, että olisin onnellinen, jos soisitte minulle kunnian tanssia edes yhden tanssin kanssanne.
-Oh, ei se ole täynnä. Betty punastui vähän. -Voitte toki...
Donald Menzies aikoi sanoa vielä jotakin, mutta Alex ja Una työntyivät pöydän ääreen, ja niin hän vain kumarsi, hymyili ja lähti.
-Kuka tämä nyt sitten oli? kysyi Alex hyväntuulisesti. -Sinustahan on tullut oikea hunajapurkki, jonka ympärille kärpäset kokoontuvat!
-Älä ole tahditon, Una nuhteli. Hän olisi mielellään nähnyt Bettyn edes vähän pettyneenä kulkiessaan käsi tämän komean serkun käsivarrella, mutta sen sijaan tämä suorastaan säteili. Olihan Alex tosiaan jo puhunut jotakin jostakusta edinburghilaisesta — täytyisikin ottaa siitä selvää Roselta illalla.
-No, millaisen kortin tahdot? Alex kysyi Unalta. -Valitse vapaasti.
Una valitsi kauan. Vihdoin hän päätyi samanlaiseen korttiin kuin Donald Menzies äsken.
Heidän mentyään Betty istui taas jakkaralleen. Hän otti Kreikkalaisia runoilijoita käteensä, mutta jäi tuijotttamaan prologirunoa hajamielisenä. Jos joku olisi juuri silloin kysynyt, mitä tyttö ajatteli, olisi hän vastannut unelmoiden:
-Mahdanko pitää enemmän ruskeista vai harmaista silmistä?
Asiakkaita kävi pitkin päivää, ja vihdoin kaikki viisi paksua nippua olivat menneet. Rouva Lindsay kiitti Bettyä sydämellisesti: tämän hymy oli kuulemma houkutellut paikalle enemmän nuoria miehiä kuin vuosiin. Betty hymyili valjusti, sillä tahtomattaankin hän muisti Alexin puheet hunajapurkista. Hän meni keittiöön auttamaan äitiä ja rouva MacDonaldia astioiden pesussa, pakkasi sitten Kuusikukkulalta tuodut kupit ja lautaset koriin ja lähti äidin kanssa asemalle odottamaan Glen Longiin menevää iltapäiväjunaa. Oli suloista vaipua junan penkille ja lepuuttaa väsyneitä jalkojaan.
-Äiti, Betty sanoi miettiväisesti, kun juna oli nytkähtänyt liikkeelle.
-Niin, kultaseni? Cathy Stewart katsoi lempeästi tytärtään.
-Enkö — enkö saisi kammata hiuksiani illalla ylös?
-Et, olenhan sanonut, että saat odottaa, kunnes täytät kahdeksantoista.
-Tämän kerran, äiti! Betty mankui. -Vain tänä iltana!
-Miksi juuri nyt? Älä höpsöttele, kultaseni.
Betty huokasi. OIkeastaan hän oli arvannut, että äidin suostuttelu oli toivotonta. Olisi vain ollut niin hauskaa näyttää illalla vähän täysikasvuisemmalta.
Kotona Rose harjasi vyötärön alapuolelle ulottuvaa kiiltävää tukkaansa. Se oli kaunis tukka, mutta Bettyn oli kihara; hän lohduttautui sillä nytkin ja ajatteli, että ehkäpä kiharat pukivat häntä paremmin kuin nuttura.
-Mitä sinä tiedät Donald Menziesistä? Betty kysyi sukeltaessaan alushameisillaan vaatekomeroon etsimään silkkipukuaan.
-Donald Menziesistä? Miten niin?
-Tapasin hänet. Betty kertoi tarinan mahdollisimman välinpitämättömästi.
-Vai niin, hän. Hauska poika, mutta oikea casanova — älä ota vakavasti mitään, mitä hän sinulle sanoo.
Betty oli löytänyt silkkipuvun ja hautasi nyt kasvonsa pesuvatiin salatakseen punastumsiensa. Ei kai Rose huomannut — ei, hän nipisteli juuri kulmakarvojaan. Eikä Donald Menzies voinut olla sellainen — ei toki.
Rob lähti hakemaan Annaa ja Charles Moore tuli noutamaan Rosen omalla reellään. Niinpä tuomarin reessä istuivat vain tuomari, Cathy-rouva ja Betty. John ei olisi tullut mukaan mistään hinnasta, ja Annie ei päässyt, vaikka olisi tahtonutkin.
Ajo Glen Longista Ballachulishiin kesti kauan, ja Betty katseli pakkaskuulasta taivasta ja mietti, mitä kaikkea olisi tapahtunut ennen kuin he ajaisivat takaisin. Toivottavasti Frank ei käyttäytyisi kuin mikäkin typerys, hän voisi pilata koko illan. Rose olisi seitsemännessä taivaassa, ja Rob pitäisi huolen siitä, ettei Anna vilkaisisikaan ketään toista. Tyttö hymyili. Millaisessa roantiikan pyörteessä he elivätkään!
Uudenvuodentanssiaiset
Aluksi tanssiaiset tuntuivat olevan Bettylle unelmien täyttymys. Donald Menzies oli kohtelias ja hurmaava, ja tyttö tunsi itsensä tavattoman täysikasvuiseksi. Mutta kun kokooonnuttiin kuuntelemaan neiti Beatonin laulua ja seuraamaan pikku kuvaelmaa, veti Rob Bettyn syrjemmälle.
-Sinulla ei pitäisi olla mitään tekemistä tuon hyypiön kanssa, hän sähähti Donaldiin viitaten.
-Ja miksi ei, jos saan kysyä? Betty kivahti.
-Katso.
Betty kääntyi katsomaan Donaldia, joka puheli kuiskaavalla äänelä eräälle ballachulishilaiselle tytölle ja sai tämän punastumaan.
-Minä uskon, että tuo salaperäinen Duncankin on sinulle parempaa seuraa, Rob mutisi. -Ole nyt järkevä.
Betty nielaisi, sitten hän kohtasi veljensä siniset silmät, joissa oli rehellistä huolestumista. Ei, Rob ei halunnut olla inhottava; hän tahtoi todella auttaa.
-Hyvä on, tyttö mutisi, ja Rob puristi rohkaisevasti hänen käsivarttaan, ennen kuin meni takaisin Annan luo.
Tämän jälkeen Betty kelpuutti kavaljeereikseen vain serkut ja toiset Glen Longin pojat. Ewan oli hyvällä tuulella ja hauskaa seuraa, ja Frank koetti sovittaa töykeää käytöstään puhelemalla iloisesti kaikesta maan ja taivaan väliltä.
Illallisen jälkeen tanssi jatkui. Bettyn hiukset alkoivat kuitenkin ottaa liian suuria vapauksia, ja niinpä hän pujahti naistenhuoneeseen korjaamaan tukkalaitettaan --- [Luku jatkuu kuten julkaistussa versiossa.]
Donald Menzies siis hylättiin julmasti, sillä loppujen lopuksihan Bettyn sydän sykkii vain Duncanille.
Vai miten se olikaan ja mitä Morarin hiekkarannoilla lopulta tapahtui?
Tästä enemmän klo 18 spesiaalissa.